Keskellä seinää noin metrin korkeudella oli ovi. Lapsen silmissä se oli taikaovi. Siihen ei paljon tarvittu, että oveen liittyi taikaa. Riitti, että se oli sisältä metrin ja ulkoa kahden metrin korkeudella. Oli maailman ihmeellisintä, että sisäpuolelta pääsin oven kynnykselle istumaan ja ulospäin oli niin korkea pudotus, että en olisi uskaltanut edes hyppäämällä tulla alas. Vanha se ovi kyllä oli ja en vielä tänäkään päivänä tiedä, mihin sitä on käytetty. Kaikin puolin se oli minun mielestäni jännittävin ovi koko maailmassa. Se sijaitsi meidän vanhan puuliiterin seinän keskellä ja jos ovesta katsoi ulos, sen alla oli rakennuksen takana vanha tunkio. Isäni lapsuudessa tunkio oli ollut vielä käytössä ja se oli upean likainen ja täynnä aarteita. Kaikki pihaleikeissä kadonneet pallot, irti revityt nuken jalat, vanhat astiat ja ruostuneet peltipurkit löytyi sieltä.

Ei nyt kuitenkaan tänään puhuta siitä tunkiosta, vaikka siitäkin olisi paljon kerrottavaa. Tänään haluan kiinnittää sinun huomiosi siihen oveen. Se ei ole ollenkaan nimittäin sellainen onnellinen ovi, jossa kaksi lasta istuu vierekkäin ja pulleat kädet pitävät kiinni toisistaan. Se oli nimen omaan sellainen ovi, johon kukaan ei ollut kiinnittänyt juuri mitään huomiota ja jos minä olin ollut poissa näkyvistä jonkun aikaa, kukaan ei sieltä osannut tulla minua etsimään. Yksi erityisen hieno ominaisuus sillä ovella kuitenkin oli. Sisältä ei kuulunut äidin ja isän huuto sinne ollenkaan. Kun sen kynnykselle oli kiivennyt istumaan, pystyi kuvittelemaan että on missä tahansa! Pystyi kuvittelemaan olevansa vaikka kennelissä hakemassa lopultakin omaa koiranpentua tai ostamassa uutta mekkoa, jota kaikki sitten kadehtisivat kiertävässä päiväkodissa. Tai no jos ei kaikki, niin ainakin se yksi poika, joka jo ensimmäisestä päivästä asti leikki pelkästään barbeilla. Kaikki pojat karttelivat häntä ja vaikka asiasta ei sen kummemmin sovittu mitään, niin ei mekään menty häntä meidän leikkeihin mukaan pyytämään.

Oikeastaan en usko, että olisin tänä päivänä kovinkaan erilainen ihminen, vaikka se tervan ja pölyn tuoksuinen liiteri, jossa oli paljon hämähäkin seittejä nurkissa ja jonka seinässä taikaovi sijaitsi, olisi purettu jo silloin kun olin vielä pieni. Tuskimpa olisin tämän mielenkiintoisempi tai tasapainottomampi (tai toisaalta tasapainoisempi) vaikka emme oven kanssa olisi koskaan sinunkauppoja tehneetkään. Nykyään ymmärrän jo senkin, miksi aikuisten on joskus huudettava toisilleen. Toivottavasti sitten, kun esikoiseni päästää ilmoille ensihuutonsa muistan, kuinka pelottavaa on, kun lapsi kuulee isän ja äidin huutavan toisilleen. Se on maailman pelottavin asia, kun äiti itkee. Sillon kyllä tietää, että asiat ei ole enää kovinkaan hyvin.

Nyt sinä sitten luulet, että minun kodissani oli pelkkää huutoa ja perheväkivaltaa. Ei ollut. Minun lapsuuteni oli oikeastaan hyvin onnellinen. Meidän mummo ja ukki asuivat meillä sillon, kun olin aivan pieni ja sillon meillä sitä huutoa oli syystä tai toisesta eniten. Silloin en jaksanut syytä edes pohtia, minun mielestäni oli vain mukavaa, kun mummo osti munkkeja niin paljon kun minä jaksoin syödä – ja minähän söin. Nykyään sitä sitten on painonvartijoiden vaa’alla miettinyt, että mahtoiko ne niin hyvältä maistua, mutta kyllä kai ne maistuivat.

Meidän perhe oli aivan mahtava ja on edelleen, nykyään vain eri tavalla. Siskot oli varmaan ikäeron takia vähän omissa oloissaan ja ehkä jopa luoltaantyöntäviä, mutta veli piti huolen siitä, että kuopus oppii, mitä elämä on. Jokainen meidän maatalon kolkka tutkittiin ja juuri siinä järjestyksessä, kun veli käski. Yleensä minua ei varsinaisesti pyydetty mukaan, mutta seurasin silti liksaisen lapasen peukalo suussa ja katselin, kun veli teki kavereidensa kanssa majoja puihin ja lumeen. En kuollaksenikaan olisi uskaltanut kertoa meidän äidille, kuinka paljon lunta ja hiekkaa söin lapsuusvuosieni aikana isoveljeni innoittamana. Sinä osaat varmasti kuvitella, kuinka paljon pelkäsin, kun äiti kertoi lumen olevan täynnä pieniä ötököitä. Olin siinä vaiheessa syönyt lunta jo monen lumisateen verran ja pelkäsin kuollakseni. Pelko on kuitenkin tavallaan mukavakin tunne, ja oikeastaan olin hieman pettynyt, kun mitään ei tapahtunutkaan.

Tavallaan se on sama tunne, jonka kanssa elää vielä tänäkin päivänä. Pettymys on ihan hyvä sana sille jokapäiväiselle ankeudelle, kun mitään ei tapahdu. Kaikki päivät on samanlaisia. Viimeksi, kun annoin itselleni valtuudet lysähtää täysin, oikein masentua, katsoin todella usein elokuvaa Good Will Hunting. Oli aivan ihanaa oikein rypeä itsesäälissä ja katsella rakkautta. Masennusputki loppui siihen, kun tulin eräänä päivänä töistä kotiin ja koira oli ottanut videoiden päälle jääneen vhs-nauhan ja paskantanut sen päälle. Veljeni piti tätä tapausta hauskana ja osti saman elokuvan minulle dvd-formaatissa anttilasta. Levyssä oli virhe, kaikki tekstitysvaihtoehdot olivat norjaksi. En mennyt vaihtamaan levyä.

Kaikki päivät on kyllä aika samanlaisia. Työskentelen tällä hetkellä asiakaspalvelutehtävässä ja pidän työstäni. On mukavaa nähdä samoja ihmisiä päivättäin ja kuulla mitä heille kuuluu. On mukavaa yrittää olla positiivinen pessimisti päivästä toiseen. Työni on mukavaa, mutta elämäni työn ulkopuolella koen aika tylsänä ja paikallaan polkevana. Johtuu varmasti paljon siitä, että olen itse tylsä ja paikallaan polkeva ihminen, en oikein jaksa edes yrittää etsiä elämääni mielenkiintoisia asiota. Yritän vain maksaa pankkilainaa pois ja elää päivästä toiseen oikeastaan aika kunnianhimottomasti ja vailla päämäärää. En koe koskaan olleeni kovin räväkkä ihminen. Olen kyllä vahva luonne ja tulen toimeen kenen kanssa vain haluan tulla, mutta en ole mielenkiintoinen tyyppi. Ulkonäöltäni olen pyöreä ja muutenkin vähän sellainen, joka ei oikein seinästä erotu. Olen ollut tällainen aina. Koen ulkomuotoni tylsäksi ja en ole koskaan kokenut olevani kovinkaan seksuaalinen enkä kiinnostava. Olen vaan.

Sitten ihan yhtäkkiä elämästäni tuli mielenkiintoista. Itseasiassa osaan kertoa päivänkin, milloin tämä tapahtui. Olin silloin varattu nainen. Seurustelin väärän miehen kanssa tietäen koko ajan, että tästähän ei mitään tule, mutta se vaan on mukavaa kun joku on jonka viereen mennä illalla nukkumaan ja jonka kanssa juoda aamukahvia parvekkeella. Hassua, että siitä ei vaan tule lähdettyä vaikka tietää varsin hyvin, että on vain tavan vuoksi ihmisen kanssa. Varmaankin ainakin omalla kohdallani tilanne johtui siitä, etten luottanut itseeni tarpeeksi uskoakseni, että kukaan muukaan minua haluaisi. Minä en ole koskaan ollut rakastunut. Olen puhunut ystävieni kanssa, että mistä tietää sitten, että joku ihminen on oikea tai entä jos minä en osaa koskaan rakastua. Kukaan meistä ei osannut sanoa mitään aiheeseen. No joka tapauksessa tuona päivänä tämä mies käveli nenäni eteen ja järkytti minun maailmani. Olin töissä ja siinä hän seisoi tajuamatta yhtään mitä hän minun maailmalleni teki. Olin toki huomioinut hänet jo aikaisemmin ja joka päivä odotin näkeväni hänet, mutta yhtäkkiä tunne vain iski kovemmin kuin aikaisemmin koskaan. Järkytyin ja en osannut sanoa mitään. Lopulta, kun lähdin ajamaan töistä kotiin, ajattelin tätä miestä ja yhtäkkiä näin lihavimman lokin, jonka koskaan olen nähnyt. Se todella oli ylipainoinen. Se lensi suojatietä pitkin tien yli minun nenän edessä. Nauroin koko loppu matkan kotiin. Sillä lokilla oli ollut pokkaa syödä itsensä sen näköiseksi, mutta sitten kuitenkin itsesuojeluvaisto käski lentää suojatietä pitkin. Illalla erosin miesystävästäni.

No niin. Siis tämä tapaamani mies ei ollut ollenkaan sellainen, joka lähtee minun ja koiran kanssa lenkille. Eikä sellainen mies, joka aamulla herättäisi minut vasta, kun olisi keittänyt kahvia ja pyytäisi kanssaan parvekkeelle istumaan. Tämä mies ei tekisi koskaan mitään romanttista, eikä olisi mikään prinssi uljas- enkä sellaista etsikään.  Olen aina oikeastaan etsinyt miestä, joka olisi juuri sellainen tavallinen suomalainen mies. Joka ei puhu, eikä pussaa, mutta joka olisi kokonaan minun. Joka näyttäisi minulle sen, että minä olen hänelle tärkeä ja pitäisi minua hyvänä. Tämä mies oli jotain ihan muuta. Hän saattoi tehdä tai sanoa mitä vaan. Hän teki elämästäni mielenkiintoista ja yllättävää. Pitkästä aikaa minä tunsin olevani elossa. Hiuksista varpaisiin tunsin miten veri kiersi minussa ja oikein pursusin halua koskea tätä miestä ja koko ajan yritin huutaa häneltä enemmän ja enemmän huomiota. Olisin voinut kuunnella hänen ääntään loputtomasti ja opetella vaikka jonglööritemppuja pitääkseni hänen mielenkiintonsa itsessäni. Minä, joka en koskaan ollut tuntenut tällaista, hämmennyin valtavasti olostani. Aivan yhtäkkiä olinkin elävä.  

Jo alussa tajusin, että tämän miehen kanssa ei tule koskaan mitään vakavaa, tämä mies ei ole sellaista tyyppiä. Oli kuitenkin niin hyvä olla ja miehen elinvoima sokaisi minut niin, että ei osannut ajatella asioita järjellä ollenkaan. Piti vaan mennä pää edellä kiviseinään ja kokeilla, että josko kuitenkin. Sain tietää miehen olevan jo toisen oma. Suomalaisittain sanottuna minua oli siis kusetettu. Tämä ihminen, joka sai minut tuntemaan itseni Naiseksi ja joka sai minut tuntemaan itseni eläväksi puhuikin täysin samoja asioita toiselle naiselle samanaikaisesti ja kosketti toista naista samalla tavalla, kuin minua. Tämä mies, joka sai minut näkemään kauniita unia ja jota ajattelin jatkuvasti, nukahtaakin illalla toisen naisen viereen. Asiaa täytyi ajatella hetki. Hetki oli todella lyhyt. Vaakakupissa painoi toisten ihmisten parisuhde ja oma hyvä olo. Oma hyvä olo voitti 5-0.

Tapailut oli kerta kerran jälkeen ihanampia. Vaikka tämä mies olisi puhunut aivan yhdentekeviä asioita ja ollut vain siinä vieressä, olisin ollut seitsemännessä taivaassa ja kuunnellut hänen kaunista ääntään. Ihan pienistä asioista mies sai tehtyä minulle ihmeellisiä. Kukaan ei koskaan ollut saanut minua nauttimaan seksistä samalla tavalla, en ollut koskaan ennen tuntenut kaunista himoa ketään kohtaan. Tämä mies sai minut heittämään kaiken järkeni nurkkaan. Tunsin, etten pääse häntä tarpeeksi lähelle, vaikka iho ei voi enempää enää ihoa koskettaa, niin sekään ei tuntunut riittävältä. Mies ei luvannut minulle mitään, eikä vaatinut minulta mitään. Vaikka ikävä alkoi koskea ja tunsin halkeavani, koska olin surullinen ja yksin, minulla ei ollut oikeutta olla vihainen. Eikä oikeastaan edes pettynyt. Kuka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Aloin kiertää kehää ja olla levoton. Aloin inhota sitä, miltä minusta tuntui ja millaisia ajatuksia ajattelin. Puuliiterin ovi olisi ollut nyt todella tarpeen, kaipasin todella pakopaikkaa. Ei löytynyt mitään pakokeinoa omasta olostani. Takerruin mieheen koko ajan liikaa ja tajusin sen itsekin, että teen typerästi ja pahennan vain omaa oloani. En vaan pystynyt olemaan ilman häntä ja ajattelematta häntä, olin kamalan surullinen koko ajan. Joka kerta kun näin miestä vaikka vain vilaukselta, tunsin itseni surullisemmaksi ja surullisemmaksi. Tämä mies ei koskaan tulisi olemaan minun. Ja vaikka olisikin, haluaisinko elämääni sellaisen ihmisen, kuka sitten tekisi minulle noin. Joku päivä saisin tietää hänen olevan myös muiden kanssa eikä vain minun. Haluaisinko alkaa rakentaa jotakin pysyvää ihmisen kanssa, jolle kaikki muu merkitsee enemmän kuin minä ja joka ei seiso samassa rintamassa minun kanssani. Pitäsi olla niin kuin intian norsut. Ne elävät koko elämänsä yksin, rakastumatta. Siellä ne rypee kuralammikoissa ja ruiskuttaa lisää likaista vettä päälleen vielä omalla kärsällään muka pitääkseen kärpäset loitolla. Pyh pah sanon minä, niillä on vaan niin kurja olla yksin, että ne vielä haluaa korostaa oloaan haisemalla pahalle. Sama kun suklaan syönti. Eihän siinä mitään järkeä ole, että ostaa Fazerin sinisen levyn ja syö siitä sitten yhden palan. Kyllä sitä pitää niin kauan saada syödä, että se jossakin tuntuu ja sitten voi olla tyytyväinen, kun on paha olo ja herkuttelu on tehnyt tehtävänsä.

Seinään alkoi taas hahmottua ovi. Ensin tuli näkyviin karmit, sitten jo vähän kahvaa ja lopulta se oli minun edessäni ihan kokonaan. Tajuan nyt, että en voi pakottaa miestä omakseni, enkä olemaan edes puoliksi minun. Olen kuitenkin jo antanut hänelle sydämeni. Nyt voin vain istua oven kynnyksellä heiluttelemassa jalkojani ja toivoa, että hän tietää mitä sillä tehdä. Ainakin toivon hänen ojentavan sen hellävaroen takaisin, jos hän huomaa ettei halua sitä käsissään pidellä. Sitä odotellessa voin istuskella tässä, ja miettiä sitä aikaa, kun mies sai minut nauramaan. Olin hetken aikaa onnellinen ja elävä, hetken aikaa meillä oli hyvä yhdessä.